Etsivää nuorisotyötä?

Lokakuun lopussa sanomalehti Karjalaisen pääkirjoituksessa käsiteltiin nykymaailmaa koskevia lukuisia huolenaiheita. Jutun pointti oli siinä, etteivät päivittäiset huolta ja pelkoa lisäävät uutiset saisi johtaa toivottomuuteen. Lukiessa mietin, milläpä tämä tehdään? Usko korjaa pelkoja ja toivottomuutta, mutta, rehellisesti sanottuna, iso osa ihmisistä ei ole kiinnostunut perinteisestä kristillisyydestä ja jää vaille kirkon parantavaa vaikutusta.

Toivottomuuden ongelma koskettaa tänä päivänä kaikkia ikäluokkia ja uskoisin, että lisääntyvä väkivalta, huoli ilmastosta sekä työttömyyden kasvu, ovat omiaan luomaan näköalattomuutta tulevaisuuden suhteen. Tätä todellisuutta koskee Kristuksen sana: ”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on.” Kristus ei ehkä tarkoittanut ns. Matteus-vaikutuksella ihan tämän päivän yhteiskunnallisia rakenteita, joihin sosiologi Robert K. Merton ne ajattelussaan liitti, mutta yhä useammin Mertonin tulkinta pitää paikkansa. Yhteiskunnassa edut kasautuvat niille, joilla niitä ennestään on ja haitat niille, joilla haittoja ennestään on. Lapsiasianvaltuutetun vuosikirja 2014 on otsikoitu nimellä Eriarvoistuva lapsuus. Otsikko kertoo juuri tästä. Perheistä 80 % voi hyvin, mutta ne, jotka voivat huonosti, voivat huonommin kuin koskaan nyky-yhteiskunnassa.

Kirkolle tämä on haaste. Käsitykseni mukaan kaikissa seurakunnissa työksi riittää hyvin niiden palveleminen, jotka ovat jo kirkon hoivan piirissä. Toisaalta, koska aktiiviset ovat jo hoivan piirissä, tulisi muistaa Kristuksen sanat: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat.” Kyseinen lause velvoittaa etsivän työn suuntaan, mutta perinteisesti kirkkomme asenne työssä on ollut ”Tule ja katso”. Itsekin olen sitä mieltä, että ortodoksisen kirkon vahvuus on perinteessä pysyminen. Se ettemme pyri tarjoamaan vähän kaikkea vähän kaikille. Mutta kuitenkin, Kristus muistuttaa siitä, että jokainen teko, joka on tehty tai jätetty tekemättä yhdelle vähäisistä, on tehty tai jääty velkaa hänelle. Voimmeko jäädä odottamaan, että esim. syrjäytynyt tai syrjäytymässä oleva nuori löytää kirkon?

Maassamme on tapahtunut Aluehallintovirastojen kautta vuoden sisällä merkittävä päänavaus seurakuntien ja uskonnollisten yhteisöjen suuntaan. Koolle on kutsuttu yhteiskunnallisten palvelujen tarjoajien ja uskonnollisten yhteisöjen edustajia keskustelemaan ”Kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen sekä viranomaisten yhteistyön mahdollisuuksista lasten, nuorten ja perheiden tukemisessa.” Tilaisuuksia on ollut ainakin Helsingissä, Mikkelissä, Kuopiossa ja nyt lokakuussa myös Joensuussa, jossa sain itse olla läsnä ja tuoda omalta osaltani esille yhteistyön tarpeen kirkon kannalta.

Merkittävintä minulle kirkon työntekijänä tilaisuudessa oli se myönteinen asenne, jonka eri tahot ilmaisivat yhteistyölle. Vaikka uutisoinnissa usein tuodaan esille pienen ryhmän vaatimus uskonnollisten ja maallisten palvelujen erillään pitämiseksi, eivät viranomaiset vaikuta puoltavan tällaista vaatimusta. Pikemminkin päinvastoin, kansainväliseen Lapsen oikeuksien sopimukseen viitaten tuotiin esille se, että lapsella ja lapsilla on ikäkaudesta riippumatta oikeus uskontoon, hengellisyyteen tai uskonnottomuuteen. Jokaisella on myös oikeus sekä henkiseen että hengelliseen hyvinvointiin. Merkittävää oli myös se, että muuttuvassa yhteiskunnassa palvelujen tarjoajat ovat avautuneet sille tosiasialle, ettei kaikkien ole hyvä tehdä työtä toisistaan erillisinä sektoreina. Tehokkaan työn toteutumiseksi ja lasten oikeuksien toteutumiseksi tarvitaan verkostoitumista, yhteistyötä ja kouluttautumista, että lapset, nuoret ja lapsiperheet osataan ohjata oikean tuen piiriin.

Kuinka moni kirkkomme papistosta tietää kehen ottaa yhteyttä omalla paikkakunnalla, jos kohtaa työssään lähisuhdeväkivallasta kärsivän lapsen? Kuinka moni tietää kehen ottaa yhteyttä, jos seurakunta yksin ei voi antaa riittävää diakonia-avustusta perheen talouden sortuessa? Osaako kirkon työntekijä ohjata kouluikäisen koulukuraattorille tai viedä käytännössä päihdeklinikalle tilanteen sitä vaatiessa? Tai toisaalta voidaan kysyä tietääkö kunnallista perhetyötä tekevä kenen puheille hän ohjaa lapsiperheen, jonka asioita käsitellessä hän kohtaa hengellisiä kysymyksiä? Tietääkö hän mitä seurakuntia paikkakunnalla toimii ja osaako hän edes kysyä perheeltä mihin uskontokuntaan he kuuluvat? Ja lopulta tietävätkö lapsi- ja nuorisotyötä tekevät sen, mitä Lapsen oikeuksien sopimuksessa hengellisyydestä sanotaan?

Kaikkeen tähän tarvitaan verkostoitumista, että eri toimijat tuntevat toistensa työkentän ja ammattitaidon. Kirkon työntekijänä en saa kokea itseäni kilpailijaksi maallisten palvelun tarjoajien kanssa, vaan yhteistyökumppaniksi, sillä molempia ohjaa huoli lasten ja nuorten tulevaisuudesta. En saa myöskään ymmärtää rippisalaisuutta niin, että kuultuani lapsen tasapainoisen kehityksen olevan uhattu, jään toivomaan jonkun muun reagoivan asiaan. Rippi-isän velvollisuuteen kuuluu tukea rippilasta elämässä. Joskus tuo tuki on eteenpäin ohjaamista rippisalaisuutta murtamatta. Joskus oikea sana voi olla: ”Jos tukeni myötä uskallat, lähden kanssasi hakemaan maallista apua. Sinulla on siihen oikeus ja yhteiskunnan tulee tukea ja suojella sinua.” Tähän pappi tarvitsee tietoisuutta maallisista palveluista. Lopullisen valinnan tekee tietenkin lapsi tai nuori, koska hänelle on siihen oikeus ja koska rippisalaisuus on ensiarvoisen tärkeä ja pyhä.

Tämän päivän seurakuntatyö ei tarkoita sitä, että jokainen omassa sektorissaan, yksin ja omin voimin keksisi uusia työmuotoja. Kaikkea ei tarvitse tehdä yksin eikä kaikkea ole edes hyvä tehdä yksin. Etsivä seurakuntatyö voi olla muiden paikkakunnan toimijoiden tuntemista, kouluttautumista, keskinäistä yhteydenpitoa, eteenpäin ohjaamista, eteenpäin ohjatun vastaanottamista ja maallisten palvelujen sisälle soluttautumista päivystysvuorojen ja vierailujen muodossa. Ainoa este tämän kaltaiselle toiminnalle on kunkin toimijan tiedon puute ja asenteiden heikkous. Laissa ei ole mitään estettä yhteiskunnan palvelujen ja hengellisten toimijoiden väliselle yhteistyölle. Lasten oikeuksien sopimus suorastaan velvoittaa yhteistyöhön. Lopulta kyse on siitä, mikä on hengellisen toimijan suhtautuminen maalliseen apuun ja maallisen toimijan suhde hengellisyyteen. Molempien tahojen miellettyä yhteistyön ja uskonnonvapauden oikein, kaikkien työtaakka helpottuu ja apua tarvitseva saa laaja-alaisempaa tukea. Sanoohan profeetta Jeremiakin kirjassaan: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.”

 

isä Tuomas Järvelin, diakoniapappi

Joensuun ortodoksinen seurakunta