Pääsihteeri pähkäilee

NLaArbat.jpgOrtodoksinen ehtoollisjumalanpalvelus vetoaa ja viehättää erityisesti kauneudellaan, näin toteavat nekin, jotka eivät ole ao. tai minkään muunkaan kirkon jäseniä. Monia aisteja yhdistelevä liturgia tarjoaa jokaiselle jotakin, tahi paremmin sanoen, kullekin kaikkea. Liian usein juuri ulkoisista puitteista kuitenkin muodostuu itsetarkoitus.

Ortodoksista seisomista palveluksissa, suitsutusta, kirkkoveisuuta, kuvallisuutta ja fyysistä osallistumista esimerkiksi ristinmerkein voikin lähestyä raadollisesti. Kuten eräs luterilainen teologian tohtori liturgiasta osuvasti sanaili, käytännössä kyseessä on ”jumalallinen näytelmä”. Armas ateistiystäväni taas tiivisti moniaistisuuden osallistujien hämäämiseksi ja herkistämiseksi, siis teologiaan verhotuksi leiväksi ja sirkushuviksi. Terminä myös ’teologinen teatteri’ kalskahtaisi mainiolta – sillä lisäyksellä, että myös yleisö aktiivisesti osallistuu.

Teknisesti katsoen, mm. seisominen estää herpaantumisen, samoin kuin ristinmerkit ja kumarruksetkin. Edelleen anatomisesti voi pohtia, kuinka nämä vaikuttavat ruumiin terveyteen. Mitä luultavimmin positiivisesti, sillä istuminenhan on vaarallisin, ellei peräti tappavin, kansantauti. Suitsutus puolestaan on ikivanha tapa tervehtiä vieraita, jolla ammoin tähdättiin paimentolaiselämän tuoksujen peittämiseen. Kirkkoveisuu on opetusta lyhyessä, napakassa muodossa, kuvien informaatioarvosta puhumattakaan.

Abstraktimmin asiaa lähestyen, eukaristia on juuri se linkki, joka Jumalan valtakunnan ja maailman elämän välille on sallittu. Näin ollen mukaansatempaavassa ja mystiikkaa viljelevässä liturgiassa dramatisoimme – salaisesti kuvaamme – tuonilmaista elämää maan päällä, ja se koituu yksilön sekä yhteisön lohdutukseksi ja terveydeksi. Käyttääksemme oman papistomme sanoja, esimerkiksi isä Jarmo Hakkarainen kuvaa ilmiötä kirkon terapeuttiseksi vaikutukseksi.

Kokonaan eri kysymys tietenkin on, tarjoaako kirkko todella hengen ja kehon lääkettä vai jääkö palvelus ainoastaan riitin toimittamiseksi. Toisaalta Jumalan valtakunnan läsnäolo tuskin on riippuvainen siitä, toimitetaanko riittiä rutiininomaisesti eikä siitäkään, että kirkkokansa toimii muodon vuoksi, siten kuin aina on tehty. Pikemminkin lähentelisi heresiaa esittää iankaikkisuuden tarrautuvan mekaanisiin rakenteisiin, sitä näes ehtimiseen harjoittavat ihmiset.

Hiljan juhlitussa Kristuksen kasteessa, Teofaniassa, Kolminaisuus ensi kertaa ilmeni maailmalle, ja olennaista on huomata, että siinä kukin persoona esiintyi erillisenä vaan ei erossa. Vaan mihin jo jumalallisen luonnon omaava Jeesus kastetta tarvitsi, on terävä havainto. Johannes Edelläkävijän samoin epäröidessä kastamista, juuri Kristus itse vastaa, että näin on ennaltasäädetty. Ehkäpä yhdeksi tulkinnaksi voisi kohota täten se, että aivan kuten Pyhä Kolminaisuus on osiensa summa, samoin ihminen on rakennuspalastensa kokonaisuus – ja tarvitsee iäisyyden hoitavaa läsnäoloa.

Eukaristisen palveluksen merkitys on näin ollen se, että kaikkine vaillinaisuuksinemme, puutteinemme ja heikkouksinemme saamme edes hetken elää illatonta päivää, edes tuokion nauttia täyttymystä. Opituista rituaaleista välittämättä nimenomaan osallisuus ylimaallisesta koituu sielun ja ruumiin hyväksi. Toisin sanoen, sekuntikin Jumalan valtakuntaa parantaa monet haavat.